VIKA POSTAUS
"Jo pienestä pojasta asti minulla on ollut haave voida kutsua itseäni huippu-urheilijaksi. Olen ollut yleisurheilun parissa yli 10 vuotta ja saavuttanut keskitason menestystä eri yleisurheilulajeissa. En ole kuitenkaan vielä päässyt tavoitteeseeni olla aikuisten sarjassa Suomen top 3:ssa, joten haluan selvittää, pystynkö muuttamaan lapsuudenhaaveeni todeksi. Nyt siihen tuli oiva mahdollisuus, kun olosuhteet valmennuksen ja opiskeluiden osalta muodostuivat sellaisiksi, että tällainen projekti on helppo aloittaa. Tekemällä seuraavat kolme vuotta intohimoisesti ja määrätietoisesti töitä pituushypyn parissa, pääsen todistamaan itselleni sen, onko minusta huippu-urheilijaksi. Mutta mikä tärkeintä, saan myös rauhan siihen, että voin projektin jälkeen rehellisesti hyvällä omalla tunnolla todeta: ”yritin tosissani ja onnistuin” tai ”yritin tosissani mutta minusta ei ollut siihen”. Kumpikin vastaus on minulle yhtä arvokas. Tärkeintä on, että pystyn tulevaisuudessa sanoa yrittäneeni saavuttaa tavoitetta täysillä."
Näin minä kirjoitin aika tasan kolme vuotta sitten ennen kuin 1095 projektini käynnistyi ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että reissu on saatu päätökseen. Tätä hetkeä pohdin silloin projektin alussa, että mitäköhän kaikkea saan tähän lopputekstiin sitten kirjoittaa, nyt sitä pääsee kirjoittamaan.
Ensinnäkin on todettava, että kolmen vuoden työn tuloksena minusta ei lopulta tullut huippu-urheilijaa. En saavuttanut 1095-projektille ja huippu-urheilijan tittelille asettamiani tavoitteita – en saanut Kalevan kisoista mitalia enkä päässyt Suomi-Ruotsi-maaotteluun. Itse asiassa en ollut edes lähellä. Paras sijoitukseni Kalevan kisoissa oli vuoden 2024 8. sija, ja jäin keskimäärin 50 cm päähän mahdollisuudesta taistella mitalista tai maaottelupaikasta.
Harmittaako? Totta kai harmittaa. Niin paljon, että kyyneleet puskevat väkisin esiin tätä kirjoittaessa. Mutta se on täysin ymmärrettävää. Tuntuu hiton pahalta, kun tavoite, josta on unelmoinut pitkään ja jonka eteen on tehnyt valtavasti töitä, jää saavuttamatta. On aika turhauttavaa epäonnistua jossain, mitä on tavoitellut vuosien ajan ja johon on panostanut hulluna. Urheilu on ollut minulle elämäntapa, identiteetti ja yksi tärkeimmistä asioista perheen lisäksi. Kyllä siis harmittaa, ettei minusta tullut huippu-urheilijaa. No. Teinkö kolme vuotta turhaa työtä? Tavoitteen saavuttamisen kannalta kyllä, koska en päässyt siihen. Mutta elämän ja oppimisen näkökulmasta se ei todellakaan ollut turhaa. Kerron tästä lisää myöhemmin tekstissä.
Miksi en saavuttanut tavoitettani ja unelmaani?
Isoin syy oli se, että en yksinkertaisesti ollut tarpeeksi hyvä pituushyppääjä. En hallinnut tekniikkaa niin hyvin, että olisin pystynyt hyppäämään tarpeeksi pitkälle. Vaikka välillä oli merkkejä siitä, että hyppy olisi alkanut kulkea (Kuopion SM-halleissa 720 cm hyppy lankun takaa, Motonet gp Tampere noin 770 hyppy yliastuttuna sekä Joensuun Kalevan kisojen karsinna n. 750 hypyt, yliastuttuja nekin), niin sallittuja pitkiä hyppyjä ja megaonnistumisia ei sitten kuitenkaan tullut.. En lopulta myöskään täysin oivaltanut, miten ponnistukseen tullaan, enkä saanut ponnistuksen rytmistä kiinni, vaikka kuinka yritin.
Toinen syy olivat fyysiset rajoitteet. Vaikka olen nopea, räjähtävä ja kimmoisa, minulla oli paljon pieniä vaivoja lihaksissa ja nivelissä. Pituushypyssä ponnistushetkellä nivelet joutuvat kovalle rasitukselle, ja löysät nilkkani eivät pysyneet riittävän tiukkoina ponnistuksesta seuranneesta törmäysvoimasta. Tämä johti siihen, että nilkan luut osuivat toisiinsa, ja kiputilat alkoivat vaivata kesästä 2022 lähtien. Ne saatiin jokseenkin hallintaan teippien avulla, mutta kyllä jokaisessa hyppytreenissä ja kisassa ne vihloivat. Nilkat olisi pitänyt teipata heti ensimmäisistä kisoista alkaen, jotta kipua olisi voitu ehkäistä. Myös selkä ja lantio aiheuttivat ongelmia, ja lantion virheasennot häiritsivät suorituskykyä. Näihin olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota jo projektin alussa, jotta harjoittelu olisi voitu paremmin sovittaa fyysisiin vahvuuksiini ja heikkouksiini.
Kolmas tekijä oli psyykkinen puoli. En pystynyt suoriutumaan tärkeissä paikoissa tarpeeksi hyvin, enkä saanut psyykattua itseäni huippuonnistumisiin. Kalevan kisoissa suoritukseni jäivät järjestelmällisesti tasoni alapuolelle. Vaikka kävin psyykkisen valmentajan kanssa läpi asioita ja kilpailupäätä saatiin parannettua, olisin lopulta tarvinnut vielä enemmän itseluottamusta ja nälkää menestyä. Tuntui, että tärkeässä paikassa tyydyin liian vähään, kuten Lahden Kalevan kisoissa, joissa olin liian tyytyväinen pelkkään finaalipaikkaan ja finaalissa tekeminen olikin sitten löysää. Psyykkiseen puoleen vaikuttivat toki myös loukkaantumiset ja kivut, jotka estivät minua tekemästä asioita (ponnistusta/puikkausta) 100% täysillä. Annoin niidenkin mennä liiaksi pään sisään. No näistä otetaan opiksi tulevaisuudessa.
Neljäntenä on valmennus. Vaikka valmentajani Juho teki parhaansa (ja olen hänelle äärettömän kiitollinen!), emme saaneet hyödynnettyä vahvuuksiani riittävästi. Minulle sopii harjoittelu, jossa tehdään vähän mutta täysillä ja pitkillä palautuksilla. Koko projektin harjoittelu oli ehkä sittenkin liian hidasta ja määrällisesti raskasta, mikä söi suorituskykyäni. Tämä näkyi erityisesti siinä, että en ollut projektin aikana niin nopeassa kunnossa kuin aiemmin (100 m ennätykseni on 10.66, mutta projektin aikana tulostaso oli yli 11.00). Myös hyppytulokseni heikkenivät vuosi vuodelta. Projektin ensimmäisenä vuonna tein parhaat tulokseni (735 cm hallikaudella 2022), mutta sen jälkeen tulokset laskivat. Hyppyjen keskiarvot olivat vuonna 2022 7.16 m, 2023 7.01 m ja 2024 enää 6.92 m. Yritimme pohtia, miten parantaa tulostasoa, mutta ei me sitten lopulta onnistuttu kehittämään suorituskykyä riittävästi.
On siis monien tekijöiden summa, minkä takia tavoitteeseen en päästy. Suurin ongelma olin minä itse, mutta luonnollisesti myös ympärillä tapahtuvat asiat vaikuttavat siihen onnistuvatko tavoitteet vai ei. Tässä tilanteessa kuitenkin oma into ja halu saavuttaa tavoite oli lopulta kovempi kuin taito, ja se on ihan ok myöntää. Sitähän minä tällä projektilla halusinkin selvittää, onko minusta huippu-urheilijaksi vai ei. Ei ollut.
Jos siis tavoitteen ja unelman näkökulmasta katsoo, niin kolmen vuoden treeni tuntuu osittain menneen hukkaan, koska en saavuttanut lopullista päämäärääni. Mutta kun tarkastelen koko projektia, se on lopulta ollut paljon muutakin kuin pelkkää unelman tavoittelua.
Urheilullisesti kolmen vuoden aikana top kolme hetkeä ovat olleet kaksi SM-hopeamitalia (Kuopion SM-hallit 2022 pituushypyssä, ja SM-viestit 2024 4x100 m) sekä Vaasan Kalevan kisat 2024, jolloin selkävaivoista huolimatta taistelin finaaliin viimeisellä hypyllä. Olen ylpeä näistä saavutuksista, vaikka hyviä suorituksia oli paljon muitakin.
Suoritusten lisäksi olen saanut kuitenkin myös älyttömän paljon oppia elämään ja elämästä. Se jos mikä on arvokasta. Toki tiesin jo ennen projektille lähtemistä, miten kasvattava kilpaurheilu on, mutta olihan sitä nyt hienoa päästä kokemaan. Pidän urheilua yhtenä parhaimmista kasvattajista (toki aika kova koulu) ja miten paljon loppujen lopuksi se opettaa elämän kompleksisuudesta. Elämä on onnistumista ja epäonnistumista. Ne kuuluvat siihen eikä kumpaakaan tapahtumaa tule siksi pelätä. Miten tärkeä on saada tuntea ja kokea molempia puolia, ja opetella hyödyntämään niitä. Urheilussa vuoristoradat olivat arkipäivää. Välillä kisa onnistui älyttömän hyvin ja välillä meni ihan päin hanuria, välillä kroppa toimi ilman ongelmia, välillä tuli loukkaantumisia. Skaalat urheilijan tunnemaailmassa ovat isoja ja saattavat vaihdella hyvinkin nopealla aikavälillä. Yhden hypyn jälkeen voi olla tehnyt ennätyksen (iloisuus, riemu ym.) tai yhden hypyn jälkeen voi olla akillesjänne poikki (suru, viha, turhautuminen jne.). Kummankin hypyn jälkeen kuitenkin sopeudutaan tilanteeseen ja jatketaan arkea (tai kohti tavoitetta) eteenpäin niillä resursseilla mitä on käytettävissä. Tämän asenteen kun oppii ymmärtämään myös elämässä niin aika pitkälle luulisi pääsevän. Vuoristorataa tulee ja pitääkin tulla. Alamäessä hirvittää, kummulla ottaa vatsasta, ylämäessä ja huipulla pystyy nautiskella maisemista. Mikään näistä vaiheista ei kuitenkaan kestä loputtomiin, siksi ei lopulta ole mitään hätää. Sitä tämä urheilu on opettanut.
Onnistumisten ja epäonnistumisten käsittelemisen (ts. resilienssin) lisäksi urheilu on opettanut minulle paljon muita arvokkaita elämäntaitoja mm. itsetuntemusta, tunnetaitoja, epämukavuuden sietämistä, säännöllistä päivärytmiä, tunnollisuutta ja taitoa osata katsoa sekä luoda suunnitelmia tulevaisuuteen. Näiden kaikkien taitojen hyödyntämistä aion jatkaa myös jatkossa, niin arjessa kuin työpaikallakin.
Paljon siis koen saaneeni tämän projektin ansiosta. Yhtenä isona tekijänä myös ystävät. Sain älyttömän paljon mahtavia ihmisiä urheilun kautta. Eljas (jonka kanssa ollaan jo nuoresta pitäen kisailtu ja tsempattu toisiamme niin urheilussa kun elämässäkin), Jyväskylän yleisurheiluporukka (jonka kanssa on päässyt kokemaan niin urheiluhetkiä kuin myös vapaa-ajan hengailuja) sekä Suomen yleisurheiluporukka muutenkin. Näin kun miettii niin on saanut kyllä olla etuoikeutetussa asemassa että olen päässyt näkemään läheltä suomen yleisurheiluhuippujen treenaamista (mm. Eljas Aalto, Samuel Purola, Anniina Kortetmaa, Riku Illukka, Ilari Manninen, Santeri Kuusiniemi, Viljami Kaasalainen jnejne.), treenannut heidän kanssa sekä saanut viettää heidän kanssaan myös vapaa-aikaa. Arvostus heitä kohtaan on valtava, toki kaikkia urheilijoita kohtaan!! Sen on tässä kokenut miten vaativa kokonaisuus tämä sportti on ja miten vain marginaalinen porukka lopulta pääsee huipulle. Sen takia jokaiselle urheilijalle -pääsi sitten huipulle tai ei - nousee hattu isosti päästä!
Urheilu opetti minulle myös unelmista ja niiden merkityksestä. Unelmointi oli itse asiassa yksi syy, miksi lähdin tälle matkalle. Usein kuulee sanottavan, että unelmat käyvät toteen, kun niihin uskoo tarpeeksi ja tekee niiden eteen töitä. Halusin selvittää, onko tämä totta. No. Omalla kohdallani unelmat eivät kuitenkaan toteutuneet, vaikka uskoin siihen, toivoin ja työskentelin kovasti sen eteen. Sain siis kaiken lisäksi kokea myös sen, miltä tuntuu, kun unelmat eivät toteudukaan. Se ei ollut niin paha kokemus kuin voisi kuvitella. Toki se harmittaa, mutta elämä ei tähän kaatunut – päinvastoin, sain tosiaan paljon muuta arvokasta mitä ylhäällä luettelin. Ei viisaammat tosiaan turhaan sano, että jo pelkkä matka on hyväksi. Olisinko saavuttanut unelmani, jos olisin jatkanut vielä pidempään? En tiedä, mutta nämä kolme vuotta antoivat kyllä itselleni tarpeeksi viitteitä siitä, että huippu-urheilijaa minusta ei pituushypyssä taida tulla. Silloin on mielestäni ihan perusteltua ja helpottavaakin todeta realiteetit ja siirtyä eteenpäin.
Ehkä tämä kokemus on saanut minut suhtautumaan hieman varovaisemmin lauseisiin kuten "Never give up, great things take time" tai "Unelmat käyvät toteen". Kaikki unelmat eivät aina toteudu, ja sekin on ihan ok. Opin kuitenkin unelmoinnista sen, miten tärkeää ja upeaa on ylipäänsä osata unelmoida. Elämässä on valtavasti merkitystä ja voimaa, kun on unelma, jota kohti pyrkiä. Siksi aion todellakin jatkaa unelmointia myös jatkossa.
Kaiken kaikkiaan tämä kolmen vuoden unelmien metsästysretki oli todella opettavainen kokemus. Sain oppia elämästä, oppia itsestäni, unohtumattomia muistoja kilpailuhetkistä, hurjasti ystäviä ym. Niistä saatu kiitollisuus ylittää kyllä lopulta aika helposti päätavoitteen epäonnistumisen aiheuttaman turhautumisen. Plussan puolella siis ollaan. Vaikka lopulta epäonnistuin, olen ylpeä siitä, että yritin tosissani ja täysillä, ja jaksoin dokumentoida matkani loppuun asti. Nyt voin hyvällä omallatunnolla ja ylpeänä todeta toisen niistä lauseista, jonka halusin selvittää kolme vuotta sitten: “Yritin tosissani huippu-urheilijaksi, mutta minusta ei ollut siihen.” Se on nyt selvitetty. Vapauttavaa. Huonompaa ihmistä se ei minusta tee. Päinvastoin, kova kaveri kun jaksoin tosissaan selvittää sen, että tähän minusta ei oikeasti ollut.
Suuri kiitos Juholle valmentamisesta, Laguunille ja kaikille muille tukijoille (Lasse, VP ym.) sponsoroinnista, sekä teille blogin lukijoille ja hengessä mukana olleille. En voi kiittää tarpeeksi, sillä teidän ansiostanne minulla oli mahdollisuus tavoitella unelmaani tosissaan. Kiitos!
2. SM-viestit 2024 4x100m, Hopea.
3. Viimeisellä hypyllä finaaliin, Vaasa Kalevan kisat 2024.
Kommentit
Lähetä kommentti