Pientä pohdintaa

Syyskuun alussa mulla alkoi siis “uusi aika ja uusi suunta” kun ensimmäistä kertaa menin Juhon kanssa tekemään treeniä. Aika rankkaahan siinä oli ollut edelliset reilu puoli vuotta kun eka biceps femoriksen jänteen repeämää olin kuntoutellut hallikauden, sitten vaihdoin valmentajaa (mikä oli itelle kyllä tosi iso stressitekijä, luonnollisesti) ja siitä sitten vähän ajan päästä sain sen oikean polven jänteen tulehduksiin. Sitä sitten kuntouttelin koko kesän, missä meni sitten kesän kilpailukausi sekin ohitte. Onhan tuollaiset tapahtumat henkisesti kuormittavia, varsinkin just kun halu ja motivaatio treenata ja kilpailla on aivan järjetön. Vaikka olihan se mukava seurata kesällä kavereiden kisaamista, niin on se samalla kuitenkin ihan hirveetä kattoa yleisurheilukisoja omasta telkkarista tai katsomosta kun ajatus pyörii siinä että “hitto mä oon loukkaantuneena, miten siitä selviän, mäkin voisin olla tuolla jne”. Ei se helppoa kyllä ollut. 

Mutta sit taas toisaalta tässä oli se hyvä puoli, että tän tuskallisen paussin seurauksena sitä sai aikaiseksi luotua itselleen tällaisen 1095 projektin. Jos noita edellä mainittuja tapahtumia ei ois tapahtunut niin en mä kyllä olis tätä projektiakaan kehittänyt. Jotenkin kun oli sitä luppoaikaa ja ärsytti niin pirusti, niin tuli sellanen fiilis itelle että “perkule mähän en luovuta, vaan yritän vielä kerran kaikkeni. Joko se riittää tai sitten se ei riitä, ihan sama, mutta sen haluan itelleni näyttää, että ainakin yritti täysillä sitä mitä on kauan jo halunnut”. Entiä mistä Jules Vernen kirja Maailmanympäri 80 päivässä tuli mulle mieleen, mutta siitä mä sitten sain inspiraation että hei mä teen samanlaisen reissun! Tää jotenkin lisäsi mulle aivan samantien hemmetisti motivaatiota ja selkeyttä taas tähän urheilutouhuun. Viimeisen reilun puolen vuoden aikana kun oli tosiaan tuntunut siltä, että oma urheiluhomma oli niin sekava eikä ollenkaan hallinnassa. Nyt kun oli saanut selkeän suunnitelman, niin sitten oli helppo lähteä rakentamaan pakkaa sen ympärille. Soitin Juholle, suunnittelin maisterivaiheen opinnot tätä tukevaksi ja rupesin suunnittelemaan tätä blogijuttua. Kivointa tässä prokkiksessa on just se, että mulla on nyt urheilu-uralle selkeä suunnitelma ja tavoite mitä toteutan:  3 vuotta aikaa hypätä pituutta ja päästä palkintopallille Kalevan Kisoissa. Sen ajan tästä elämästä vielä uhraan unelmaani kilpaurheilun parissa ja sitten (jos en nyt ole sillä tasolla, että saisin hyvin rahaa tästä) on aika siirtyä muihin kivoihin juttuihin elämässä kuten esim. lepposampaan ja vapaampaan aikatauluun, töihin ja perheen perustamiseen yms.

Toisaalta, samalla vaikka mulla onkin tällainen selkeä suunnitelma (jonka vois kuvitella olevan stressaava kun on annettu tavoite ja vielä aikamääre sen saavuttamiseksi), niin iso asia mikä on itteä innostanut, lieventänyt stressiä ja antanut rohkeutta lähteä toteuttamaan tätä haastetta on se, että olen jo heti alussa antanut itelleni armoa siihen, että ei haittaa jos tämä tavoite ei lopulta onnistukaan. Elämä on loppujen lopuksi tosi arvaamaton, koskaan ei voi täysin tietää mitä tapahtuu. Siksi pitää siinä mielessä olla realisti, että on ihan fakta, että mun haluamat asiat voivat onnistua MUTTA ne voivat myös epäonnistua. Molemmat jutut ovat siis luonnollisia lopputuloksia ja kuuluvat elämään. Epäonnistuminen on onnistumisen lisäksi yksi mahdollinen lopputulos, joten miksi sitä turhaan piilottelemaan.

Sen haluun kuitenkin vielä tarkentaa, että epäonnistumisen salliminen ei siis ollenkaan tarkoita sitä, että olisin jo heti alussa luovuttanut ja että se sallisi mulle “löysäilyn”, ei missään nimessä! Koska totta hemmetissä jos jonkun tavoitteen asettaa itselleen niin kyllä siihen sitten nähdään pirusti vaivaa ja aikaa, ja yritetään täysillä saavuttaa se. On silti tärkeetä pystyä tiedostamaan asioista myös sen toinen puoli (tässä tapauksessa projektin epäonnistuminen). Tottakai mä enemmän annan ajatusta ja energiaa onnistumiseen, mutta en kuitenkaan missään vaiheessa blokkaa myöskääm epäonnistumista. Mä siis pyrin tekemään molemmista normaalit itelleni niin se helpottaa.

Ja vielä yksi tosi tärkeä elementti joka myöskin vielä entisestään jeesaa prokkiksen kanssa, on ajatus yrittämisestä. Tää sana on mulle itseasiassa tämän projektin isoin ja tärkein sana. Oon aina ollut sitä mieltä, että yrittäminen on hemmetin tärkeetä. Fuck the lopputulos, mutta jos sitä oikeasti pystyy hyvällä omalla tunnolla sanoa yrittäneensä jotain täysillä, niin se on hemmetin iso hatunnosto!! Tällä konstilla mä saan itteni motivoitumaan tosi helposti asioihin: “Ihan sama miten käy, mutta yritä täysillä”.